Matkakertomuksia - Belize

Lisaa matkatarinointia...

El Salvadorista muutaman paivan nautittuamme pakkasimme reppumme ja suuntasimme joulunviettoon kohti Belizen tarunhohtoisia paratiisisaaria. Tahan asti mukana reissaanneet saksalaistytot Farah ja Nicole paattivat palata takaisin Hondurasin maaperalle, mutta me Timin kanssa jatkoimme matkaa kohti uusia seikkailuja. Belizessa tulisin myos tapaamaan pari suomalaista kaveriani, jotka olivat samaan aikaan reissaamassa keski-amerikassa.

Belize
Pinta-ala: 22,966 m2/km
Asukasluku: 266,440
Virallinen paakaupunki: Belmopan (n. 8100 as.)
Epavirallinen paakaupunki: Belize City (n. 50.000 as.)
Kielet: Englanti, Garifuna, Espanja, Creoli
Valuutta: Belizen dollari (1 US$ = 2 BZ$, maksaminen onnistuu molemmilla valuutoilla)




Lensimme San Salvadorista suoralla koneella vajaan 50.000 asukkaan Belize cityyn, joka toimi meille valietappina matkalla kohti Belizen paratiisisaaria. Belize City ja siita heti ensimetreilla mieleen painunut mielikuva: 60-luvulle pysahtynyt, varikkaita puurakennuksia ja tummahipiaisia rastareggaehemmoja viliseva seestyneenraikas satamakaupunki.

Vasta perille saavuttuamme sain tietaa, etta taman pikkuruisen paratiisivaltion paakaupunki ei ollutkaan Belize City vaikka nain olinkin tahan asti luullut. Netista jalkikateen tietoja etsiessani sain selville, etta hurrikaani Hattie tuhosi vuonna 1961 suurimman osan Belize Citysta, jonka johdosta paikalliset saivat kuningasidean: pakataan tavarat ja rakennetaan uusi paakaupunki keskelle ei-mitaan. Talla hetkella maan paakaupungissa Belmopanissa, joka siis kaytannossa sijaitsee keskella syrjaista maaseutua, asustaa reilut 8000 asukasta ja se toimii muutamine virastotaloineen lahinna maan hallinnollisena keskuksena.

Edella kuvattu tempaus siirtaa paakaupunki sen enempia asiaa miettimatta paikasta a paikkaan b kuvastaa hyvin Belizelaisten perusmentaliteettia. No worries ja ei huolta huomisesta – kaikki sujuu mukavasti kunhan vain rommia ja jazz-tupakkaa on riittavasti taskuissa :)

Suomalaiset ystavani Pertun ja Annan tapasimme Belize Cityn lentokentalla, josta jatkoimme yhdessa matkaa kohti Caye Caulkeria, yhta naista Belizen monista paratiisisaarista. Matkan Caulkeriin taitoimme vesibussilla ja reilun tunnin matkustamisen jalkeen olimme vihdoinkin perilla maaranpaassamme.




Caye Caulker on noin 800 ihmisen asuttama, pieni ja rennonletkea saari, jossa kenellakaan ei tunnu olevan kiire minnekkaan. Saari on sen verran pieni, etta sen kavelee helposti paasta paahan vajaassa tunnissa. Autoja, saatikka sitten paallystettyja teita saarella ei ole ja nain ollen paikasta toiseen kuljetaan joko jalan, polkupyoralla tai viherioilta tutuilla golf-autoilla.




Saaren paikalliset asukit, nama afrikkalaisten orjien ja englantilaisten merirosvojen kaukaiset jalkelaiset, puhuvat aidinkielenaan creolia, mutta valtaosa puhuu toisena kielenaan myos englantia. Kielena Creoli muistuttaa ensikuulemalta englantia, mutta hetken paasta huomaakin, etta seassa on myos sanoja espanjasta ja ties mista. Toisin sanoen, itse en omalla kielitaidoillani pysynyt karryilla paikallisten puheissa.



Cayes Caulker ei itsessaan tarjoa kavijoilleen paljoakaan aktiviteetteja, mutta saaren lahiymparistossa niita riittaa sitakin enemman. Yksi suurimmista syista saapua juuri tanne on parin tunnin venenmatkan paassa sijaitseva luonnonpuisto Half Moon Caye ja siella sijaitseva maailmakuulu sukelluskohde Blue Hole. Lisaksi saarelta on mahdollisuus tehda vierailuita naapurisaariston Manatee- pyhattoihin seka lahistolla sijaitseville koralliriutoille.




Edella mainittu Blue Hole seka muut sukelluskohteet olivat myos meille syy saarelle saapumiseen ja nainpa heti aloille asetuttuamme kavimmekin varaamassa sukellukset paikallisesta sukelluskeskuksesta. Itse olin suorittanut omat sukelluskurssini jo pari vuotta aikasemmin, joten minulle riitti taalla pelkat huvisukellukset. Anna ja Tim sen sijaan paattivat suorittaa saarella ns. jatkokurssin ja meista muista innostusta imien myos Perttu paatti uskaltautua peruskurssille. Pari paivaa kestaneiden sukelluskurssien paatyttya teimme muutamat huvisukellukset lahistolla sijaitseville koralliriutoille ja taman jalkeen olimmekin valmiita koettamaan kanttiamme Blue Holella.

Matka Half Moon Cayen luonnopuistoon oli sen verran pitka,etta matkanteko sinne piti aloittaa jo hyvissa ajoin ennen auringon nousua. Silmat ristissa ja puoliunisena raahasimme itsemme aamuhamarissa sukelluskeskukselle ja heti kamat veneeseen pakattuamme lahdimme suuntaamaan kohti horisontissa siintavaa auringonnousua.



Pari tuntia kestaneen aallokkoisen matkanteon jalkeen veneen kapteeni hidasti viimeinkin vauhtia ja ilmoitti, etta olimme melkein perilla. Samalla katsahdin ulos veneesta ja huomasin, etta olimme saapuneet keskella avaa merta sijaitsevalle matalikolle. Matalista kohdista vesi naytti turkoosilta kuin postikorteissa konsanaan, mutta keskella tata turkoosin varista aluetta haamotti mustanpuhuva pyorea alue – Blue Hole.



Blue Hole on luonnon muovaama 300 m levea ja 120 m syva pyorea ‘reika’ keskella merta, joka satoja vuosia sitten oli viela veden pinnan ylapuolella sijaitseva kraateri, mutta merenpinnan noustessa se tayttyi kuitenkin vedella. Tana paivana se toimii oivana elinymparistona erilaisille merenelaville ja mainiona sukelluskohteena meille sukelluksen ystaville.


Vedettyamme sukelluskamat paallemme piti divemasterimme meille viela lyhyen pika-infon edessa olevasta koitoksesta. Taustatietona kerrottakoon, etta Blue Holella tehtava sukellus eroaa ns. normaaleista sukelluksista silla, etta sen syvyys lahentelee 40 metria tavalisten sukellussyyksien ollessa 15-30 metria. Sukelluksen syvyydesta johtuen myos sukellusaika oli pidettavan erittain lyhyena, eli alle 10 minuutissa. Itse olin aikaisemmin sukeltanut 37m syvyyteen, joten ennen sukellusta paatinkin, etta talla sukelluksella asettaisin syvyysmittariin uudet ennatyslukemat 

Veteen hypattyamme antoi divemasterimme meille merkin painua pinnan alle ja nain sukellus kohti alla leviavaa mustaa aukkoa saattoi alkaa. Heti veden alle paastyamme vastaan uiskenteli muutamia nayttavan kokoisia groupereita, mutta paljon puhutuista haista ei viela nakynyt merkkiakaan. Jatkoimme edelleen ripealla tahdilla laskeutumistamme pitkin pystysuorasti alas johtavaa seinamaa ja arviolta noin kolmen kymmenen metrin kohdalla huomasin katsahtaa alaspain. Samalla hetkella sain silmiini tumman hahmon, joka liikkui ripeasti allamme. Hai! Kylla, noin kahden metrin pituinen veijari uiskenteli alapuolellamme noin 10 metria syvemmalla, mutta poistui kuitenkin ystavallisesti jaloistamme kun jatkoimme laskeutumista alaspain.

Viela hetken aikaa laskeuduttuamme divemasterimme hidasti vauhtia ja antoi meille merkin pysahtya. Samalla katsahdin myos syvyysmittariini, joka osoitti uudet kunnioitettavat ennatyslukemat 150ft (45m). Silmien totuttua pimeyteen huomasin, etta pystysuorassa seinamassa oli tippukivimainen noin 4-5 metrin korkuinen syvanne/onkalo, jonka keskiosa oli kivimuodostelmien peitossa, mutta jonka molemmat paat olivat avoinna. Sukellusopastamme seuraten sukelsimme perajonossa tuon luonnon muovaaman tunnelin lavitse ja palasimme taman jalkeen takaisin valjemmille vesille odottamaan lisaohjeita.

Pysyttelimme n. 40m syvyydessa viela hetken aikaa, jonka jalkeen lahdimme hitaasti nousemaan ylos kohti pintaa. Myos noustessamme ylospain huomasin yhden hain ylapuolellamme, mutta myos se karkasi nakopiiristamme ennen kuin ehdin tarkemmin kohdistaa siihen katsettani. Pinnan tuntumassa typilukemien tasaantumista odotellessamme kavi yksi hai viela lahistolla ‘haistelemassa’, mutta epaonneksemme myos se pinkaisi pakoon palastyttyaan isohkoa joukkiotamme.



Kaiken kaikkiaan Blue Hole oli sukelluskokemuksena yksi parhaista kokemistani. Mitaan koralien ja varikkaiden kalojen variloistoa se ei ollut, mutta sukelluksen syvyys ja matkan varrella kohdatut hait korvasivat nama putteet mennen tullen.

Blue Holen jalkeen ajoimme lahistolla sijaitsevalle Half Moon Caylle lounastamaan ja odottamaan seuraavia sukelluksia. Luppoaikaa meilla oli sen verran paljon, etta ehdimme samalla myos tutustua taman luonnonsuojelun saaren (Unesco World Heritage Site) rikkaaseen luontoon.







Half Moon Cayelta lahdettyamme teimme viela kaksi sukellusta luonnonpuistossa sijaitseviin muihin sukelluskohteisiin, jotka nekin voisin rankata top kymppiin tekemieni sukellusten joukossa. Haita emme valitettavasti nailla sukelluksilla enaa nahneet, mutta muita merenelavia sitakin enemman.





Sukellusten paatyttya meilla oli viela muutamia paivia aikaa nauttia saaren muista aktiviteeteista, kuten auringon palvomisesta, kanoottiretkista ja hmm... koska olimmehan caribialla, paikallisesta rommista ;)

Loppuun viela muutamia kuvia tekemaltani Manatee-tourilta. Kuvissa paikallinen Manatee opas tekee tuttavuutta veden alla lymyilevaan Manateehen kepin avustuksella :)





Ja ohessa kuva delfiiniveitikasta, johon tormasimme talla samaisella Manatee-retkella...

Matkakertomuksia - El Salvador

Heti alkuun hyvat uuden vuoden toivotukset kaikille sinne pakkasen(?) keskelle. Taallakin paassa on jo vuosi vaihtunut uuteen ja paljon on kertynyt kerrottavaa sitten viimeisen kirjoituskerran jalkeen.

Huh, mutta olipahan tapahtumatayteiset lomaviikot! Nyt tosiaankin jo takaisin "kotona" taalla Tegucigalpassa rustailemassa matkakertomuksia reissun tapahtumista.

Reilussa kolmessa viikossa tuli nahtya Hondurasin lansipuolen naapurivaltiot El Salvador, Belize ja Guatemala. Mukaan mahtui viidakkopatikointia ja vesiputoushyppelya El Salvadorissa, rantalomailua ja haiden seassa sukeltelua Belizessa seka Maya-raunioista ja upeasta luonnosta nauttimista Guatemalan koskemattomissa viidakoissa. Kerrottavaa riittaa niin paljon, etta paatin jakaa matkakertomukset useampaan pieneen osaan...


El Salvador
Pinta-ala: 21,040 m2/km
Asukasluku: 6.3 milj.
Paakaupunki: San Salvador (n. 850.000 as.)
Virallinen kieli: Espanja
Valuutta: US $



Pinta-alaltaan El Salvador on keski-amerikan pienin valtio, mutta tasta huolimatta se pitaa sisallaan ehdottomasti vierailemisen arvoisia nahtavyyksia: upeaa luontoa, ystavallisia ihmisia ja uskomattomia elamyksia.

Lahdimme reissuun neljan hengen ryhmassa, johon kuului lisakseni kolme sakalaista vapaaehtoista: Tim, Nicole ja Farah. El Salvadorin paakaupunkiin San Salvadoriin matkustimme suoralla bussilla taalta Tegucigalpasta ja koska saavuimme perille vasta iltahamarissa, paatimme viettaa ensimmaisen yon siella ja jatkaa matkaa kohti rauhallisempia seutuja heti seuraavana aamuna.

Yleisvaikutelma San Salvadorista oli kuin olisi ollut taalla Tegucigalpassa: likainen, ruuhkainen ja vilkas miljoonakaupunki, jonka keskusta oli angetty tayteen pikaruokaloita, ostoskeskuksia ja muita lansimaalaisen varauden merkkipylvaita. Kaiken kaikkiaan San Salvador kuitenkin erottui Tegucigalpasta edukseen silla, etta kadut olivat puhtaampia, tiet paremmassa kunnossa ja muutenkin yleisvaikutelma oli Tegusta siistimpi ja kiillotetumpi. Syyna tahan lienee El Salvadorin veturimaisesti rullaava talous seka keski-amerikan korkein minimipalkka. Ennakolta kuulemamme kauhukertomukset San Salvadorin vaarallisuudesta jengeineen ja satoine tuhansine laittomine aseineen (tilastojen mukaan maassa n. miljoona laitonta asetta) osoittautuivat myos perattomiksi, eli ainakaan oman nakemykseni mukaan kaupunki ei turvallisuutensa puolesta ainakaan ensinakemalta eronnut pahemmin Tegusigalpasta. Kayttamalla maalaisjarkea sailyy siis hengissa :)

Heti seuraavana aamuna paatimme jattaa kaupungin polyt ja melut taaksemme ja suunnata kohti El Salvadorin maaseutua ja siella odottavaa koskematonta luontoa. Hmmm.. tai oikeastaan yhta pienta suojeltua luontoplanttia, joka siita on enaa jaljella :/ El Salvadorin nimittain pitaa hallussaan epakiitollista ykkossijaa keski-amerikan pahimpana maana ymparistotuhojen osalta. Alkuperaisesta metsa pinta-alasta, joka joskus peitti 6% koko El Salvadorin maa-alueesta, on jaljella enaa noin 2%.



Reilun kolmen tunnin toyssyisen ´kanabussimatkan´ jalkeen saavuimme maaranpaahamme El Salvadorin ja Guatemalan rajalla sijaitsevaan pieneen kylaan nimelta Tacuba, jonka lahistossa sijaitsee El Imposible, yksi El Salvadorin suojelluista luonnonpuistoista. Kylassa majoittauduimme yliystavallisen elamysmatkaoppaan, Manolo Gonzalesin ja hanen perheensa yllapitamaan hostelliin.





Muutaman minuutin juttutuokion jalkeen saimme kuulla, etta Manolo ja hanen perheensa jarjestavat hostellistaan kasin patikointi- ja elamysmatkoja laheiseen luonnonpuistoon, vierailuja paikallisille kahviplantaaseille seka matkoja lahistossa sijaitseville kuumille lahteille. Tamahan sopi meille, joten paatimme ottaa osaa tarjolla oleviin aktiviteetteihin.



Vierailu kahviplantaaseille oli elamys sinallaan, koska en koskaan aikaisemmin ollut vastaavaa kokenut. Sen voin todeta, etta mitaan aivan helppoa hommaa kahvipapujen keraaminen keskella paahtavan kuumaa viidakkoa ei tosiaankaan ole. Oikeastaan varsinaista kahvin keraamista ja tuottamista hammastyttavampaa oli kyllakin kuulla kertomuksia Starbucksin, Nestlen ja muiden megalomaanisten kahvijattien epaoikeudenmukaisista palkitsemiskaytannosta.



Manolon kertomuksien mukaan paikalliset kahviplantaasityontekijat paiskivat viidakossa 12-16h tyopaivia kolmessa vuorossa 24h/paivassa ja 7 paivaa viikossa ja tasta tyosarasta mm. Starbucks maksaa paikallisille tyontekijoilleen n. 3,5$ paivakorvauksen, eli noin yhden kahvikupillisen hinnan! Reilun kaupan merkkia kayttavat tuotteet tunnettiin myos taalla ja kuulemiemme tarinoiden mukaan ne jattavat paikallisten kasiin keskimaarin 20-50% paremman palkan, joten... miettikaapa siis seuraavan kerran kun kaupassa naette reilun kaupan tuotteita, etta onko se vajaan euron hintaero meille hyvinpalkatuille lansimaalaisille niin iso asia, ettemme sita voisi maksaa...

Kahviplantaasien jalkeen hyppasimme kaikki Manolon ruosteisen ja karsineen nakoisen maastopickupin lavalle ja suuntasimme karjapuskurit kohti syvemmalla viidakossa sijaitsevaa luonnonpuistoa. Olimme nimittain sopineet Manolon kanssa, etta tekisimme puolen paivan mittaisen patikointiretken luonnonpuiston viidakkoon ja siella odottaviin kimalteleviin vesiputouksiin.

Matka luonnonpuistoon oli lyhyt, mutta sitakin kuoppaisempi ja vaikeakulkuisempi. Reilun tunnin korottelyn jalkeen saavuimme pakarat mustelmilla perille ja voin vain todeta, etta naky oli aivan uskomaton! Vihreita kukkuloita, upeita maisemia ja vaikeakulkuista viidakkoa silminkantamattomiin. Juuri tallainen oli mielikuvani keski-amerikasta ennen tanne saapumistani. Vihrea, tihean viidakon ja eksoottisten elaimien tayttama vehrea paratiisi. Umh...Valitettavasti nain taisi olla vajaat sata vuotta takaperin. Talla hetkella tasta vehreydesta paasee nauttimaan enaa naissa suojelluissa luonnonpuistoissa :/



Reilun tunnin viidakossa patikoinnin jalkeen saavuimme keskella viidakkoa puikkelehtivalle kristallinkirkkaalle joelle, joka virtasi vuolaana alas vuorilta kohti alajuoksulla odottavia putouksia. Joen ylajuoksulta laskeuduimme alas kanjoniin ja seurasimme joenvierta jalkapatikalla kohti alajuoksua. Vajaan parin sadan metrin valein joki putosi alas pitkin pienia putouksia ja arvatahan saattaa miten naista putouksista paastaan eteenpain... hyppaamalla totta kai! :)





Ensimmaiset putoukset, jotka olivat n. 2-5 m korkeita, toimivat hyvana harjoituksena lopussa odottavia `isoveljia` varten. Toiseksi viimeinen putous oli jo noin 10-12m korkuinen ja pitaa kylla myontaa, etta hyppyyn valmistautuessani oli jo vahalla tulla kurat housuihin. Rohkeutta keraten ja suomalaisia kirosanoja huutaen selvisin kuitenkin elossa alas ja paasin valmistautumaan vihoviimeiseen tempaukseen. Ennen tata jouduimme kuitenkin hilaamaan Farahin ja eraan patikoinnille mukaan lahteneen yhdysvaltalaisen tyton alas koysien varassa, koska heille jo tama pudotus oli liikaa :)



Viimeinen putous oli koko komeudessaan 40-50m korkuinen ja helpostihan tuollaisen nyt hyppaa kuka tahansa! Heh, ei vainaskaan... koko putousta ei sentaan ollut tarkoituksena hypata, henkihan siina olisi lahtenyt. Nainpa pudottauduimme koyden varassa lahemmas alajuoksua ja pysahdyimme n. 15m hyppykorkeuteen. Maha kavaisi taas mutkalla kun katselin alas kalliolta, mutta minkas teit, pakkohan se oli hypata kun tanne asti oli kavuttu. Paastin taas ryopyn kirosanoja suustani ja otin hyppyaskeleen alas kalliolta. Molskis! Huh! Loppu hyvin kaikki hyvin :) Sen verran korkea tuo pudotus kuitenkin oli, etta korvat paukkuivat lukkoon syvyyksiin upotessani. Pitihan tuosta komeudesta saada hienot valokuvatkin, joten hyppasimme samasta paikasta kuvia varten viela toisen kerran :)



Aamuisen kahviplantaasivierailun seka koko paivan kestaneen patikointi- ja vesiputoushyppelyn jaljilta olimme kaikki jo sen verran uupuneita, etta ajattelimme jaada hostellin riippukeinuihin lepailemaan lopuksi iltaa. Manolo ei kuitenkaan tahan taipunut vaan komensi meidat heti ruokailun jalkeen takaisin lavakuormurin kyytiin ja raahasi meidat puoli vakisin kohti reilun tunnin ajomatkan paassa odottavia kuumia luonnonlahteita. Perille paastyamme olimme kuitenkin tyytyvaisia, etta Manolo sai raahattua meidat lahteille.

Paikka, jossa lahteet olivat, sijaitsi vanhan tulivuoren kraaterissa ja haju oli myos sen mukainen. Madan kananmunan, eli rikin hajuun totuttuamme riisuimme kuitenkin ripeasti vaatteemme ja suuntasimme kohti vesialtaita. Altaita oli kaiken kaikkiaan kuusi ja kaikissa naista oli eri lampoista vetta. Kuumin ja pienin naista oli jopa liian lammin uimiseen, mutta loput viisi taydellisia rentoutumiseen ja paattamaan rankan paivan pulikoimisen merkeissa.

Seuraavana aamuna pakkasimme taas reppumme ja suuntasimme takaisin kohti San Salvadoria ja siella odottavaa lentoa kohti Belizea...

Sinisin silmin voin tahan loppuun rehellisesti sanoa, etten montaakaan yhta ystavallista ihmista ole elaessani tavannut kuin mita Manolo ja hanen perheensa oli. Jos teilla joskus on mahdollisuus reissata El Salvadoriin suosittelen ehdottomasti vierailemista taman perheen hoivissa.



Ai niin, pitaa viela loppuun kertoa, etta tormasin Manolon kotona Eero Aarnion pastilli -tuoleihin ja poytaan! Hammastyksesta pyoreena kerroin perheelle, etta tuolien suunnittelija on kuuluisa Suomalainen suunnittelija ja etta tana paivana vastaavasta ryhmasta saa euroopassa maksaa helpostikin 2500-3000e. Kun kysyin, etta mista perhe oli nama design-huonekalut saaneet, kertoi Manolo, etta hanen iso-isansa oli ostanut poyta/tuoliryhman joskus 60-luvulla ja antanut ne myohemmin perinnoksi hanelle. Heh, Suomalaista designia El Salvadorin viidakossa :)