Papuja, papuja, papuja...

Vaikka toisella puolella maapalloa ollaankin, niin paikallinen ruokakulttuuri ei niin hirveasti poikkea suomalaisesta peruna-liha-kurkku-porkkana -linjasta. Tosin mitaan edella mainituista eineksista ei pahemmin hondurasilaisessa ruokapoydassa nahda, mutta muita saman makuisia/oloisia kasviksia ja lihaherkkuja kyllakin. Ummm... alkaa vain kysyko paikallisten kasviksien nimia, koska en itsekkaan ole niista selvilla :)




Perunan korvaajana takalaisella lautasella kokottaa punahohtoiset pavut, eli takalaisittain ´frijoles´(suomessa kidney-papu). Papuja popsitaan joko keitettyina kokonaisina tai soseena tortillojen, paistetun kananmunan, juuston, makkaroiden ja mantequillan kera. (mantequilla = valkoinen suomalaisen kermaviilin makuinen tahna) Toinen paikallinen perunankorvike on platanot, eli banaania muistuttavat, mutta huomattavasti naita isommat ´hedelmat´. Platanot nautitaan joko friteerattuna sellaisenaan tai keittojen seassa perunan tapaan. Platanot maistuvat hieman banaanilta, mutta laimeemilta ilman banaanin makeaa makua.

Tortillat, eli pyoreat, ohuet, letun nakoiset maissileivat ovat takalaisia leivan korvikkeita. Niita syodaan lahes jokaisen aterian yhteydessa, oli sitten kyseessa keitto, grillattu kana, spagetti tai edella mainittu papuateria. Sen lisaksi, etta tortillat toimivat leivan korvikkeena niita kaytetaan myos ruokailun apuvalineena. Normaalista ruokapoydasta ei nimittain kovinkaan usein loydy veista ja aina ei edes haarukkaa vaan ruoka kauhotaan suuhun haarukka-sormi-tortilla -kombinaatiolla. Tortillat toimivat myos paremman puutteessa servetin korvikkeena suun pyyhintaan. Varsin katevaa, pakko myontaa :)

Friteerattujen ns. matalan lautasen ruokien lisaksi Hondurasilaisesta ruokapoydasta loysyy varsin usein erilaisia keittoja. Keittojen nimet ovat sen verran kryptisia, etten lahde niita sen enemmalti eritteleman. Oma suosikkikeittoni (ja myos helpoiten lausuttava) on sopa marinera, eli takalainen kalakeitto, joka sisaltaa katkarapuja, taskurapuja, peruna- ja platanokuutioita seka muita vihanneksia.

Perinteisten papu- ja platanolautasten lisaksi Hondurasilaiset mattavat enenevissa maarin suuhunsa amerikkalaista roskamuonaa. McDonaldsit, Burger Kingit, Pizza Hutit, KFC:t ja muut pikaruokalat ovat varsinkin paikallisten uusnousukkaiden suosiossa. Uusnousukkaiden siita syysta, etta edella mainittujen pikaruokaloiden hintataso on valtavaeston ulottumattomissa. Big Mac ateria kun taalla kustantaa n. 3e, joka vastaa suunnilleen paikallista minimipalkkaa/paiva.




Kaiken kaikkiaan paikallinen ruokavalio on suomalaiseen perusruokavalioon verrattuna huomattavasti rasvaisempaa. Lahes kaikki ruoka keittoja lukuun ottamatta valmistetaan upporasvassa, eli friteerattuna. Hetkittain on jopa mahdotonta loytaa paikallisista ruokapaikoista ei-friteerattua ruokaa. Tama nakyy myos paikallisessa katukuvassa, eli lahes joka toisella kadulla vastaantulevalla ihmisenpuolikkaalla on suomalaisille taksikuskeille tyypillienen pallomaha vararenkaineen. Itse olen parhaani mukaan pyrkinyt valttamaan vararenkaan muodostumista, mutta katsotaan vuoden jalkeen milta nayttaa ;)

Btw. alussa mainitsin, etta paikallinen ruokalautanen ei nyt niin hirveasti poikkea suomalaisesta. Hmmm... nyt kun jalkikateen luin tarinan lapi, niin huomasin, etta kuvailemani ruoat eivat kylla muistuta patkaakaan suomalaista :D Taitaa aivosolut jo vahitellen unohtaa kotoisen ruokapoydan antimet :)

Hondurasilaista perhe-elamaa

Piti jo aikapaivia sitten kirjoitella tanne tarinaa Hondurasilaisesta ottoperheestani, mutta hurrikaanin jannittaminen sekoitti pasmat niin pahasti, etta unohdin koko topicin aivan tyystin :)

Asustelen taalla tosiaankin Hondurasilaisessa perheessa, johon kuuluu isan ja aidin lisaksi kaksi poikaa ja kolme tytarta. Naista enaa toinen veljista ja yksi siskoista asustaa kotosalla ja itse asiassa toinen veljista on juuri talla hetkella Ruotsissa vuoden mittaisella vapaaehtoiskomennuksella, joten voisi kait siis sanoa, etta olen taalla tayttamassa hanen jattamaa tyhjiota.





Perheenjasenten lisaksi talossa haarii taloudenhoitaja, hanen reilu kymmenen vuotias poikansa, kaksi koiraa ja kourallinen aidin ja isan verstaissa tyoskentelevia tyontekijoita. Perhe nimittain pitaa saman talon toisessa paadyssa raataliliiketta ja isalla on talon takapihalla artesaanipaja, jossa nikkaroidaan sohvia ja muita huonekaluja. Hulinaa siis riittaa yllin kyllin.



Perheen talo sijaitsee Loargue nimisella asuinalueella Tegucigalpan laitaseutuvilla, joka on noin 15 kilometrin paassa kaupungin keskustasta... ja valitettavasti yhta pitkalla myos minun tyopaikastani :/ Loargue on pieni, rauhallinen ja kohtalaisen turvallinen lahio nettikahviloineen, apteekkeineen ja pulperioineen (pulperia = paikallinen elintarvikekioski). Etaisesta sijainnistaan huolimatta aivan kelpo paikka asua. Paikallisen “muodin“ mukaisesti perheen talo on aidattu korkeilla muureilla ja ikkunat suojattu kaltereilla. Muutenkin paikallinen rakennustyyli poikkeaa radikaalisti suomalaisesta. Ensinnakaan taloissa ei ole ikkunoita ja karhunvillasta, gyproc-levyista tahi lampoeristyksesta ei ole varmaan kuultukaan taalla pain. Toisaalta kukapa niita nyt 28-32c asteen ymparivuotisessa lammossa tarvitsisi. Pelkalla betonilla ja tiililla parjaa mainiosti :)



Kaiken kaikkiaan jokapaivainen perhe-elama ei taalla niin hirveasti eroa suomalaisesta. Oikeastaan isoin ero on siina, etta perheenjasenet asustavat vanhempiensa luona niin pitkaan kunnes menevat naimisiin. Tama luonnollisestikin heijastaa myos siihen, etta esimerkiksi 24 vuotiasta aikuista kohdellaan taalla kuin 16 vuotiasta nuorta suomessa kotiintuloaikoineen kaikkineen. Argh!

Toinen selkea ero liittyy uskonnollisuuteen, eli takalaiset ovat huomattavasti keskivertoa suomalaista hengellisempia. Toki tassakin on eroja eri perheiden valilla, mutta esimerkiksi oman ottoperheeni veli kay kirkossa paivittain ja koko perhe taasen pynttaytyy joka lauantaiseen jumalanpalvelukseen vastaavalla huolellisuudella kuin suomalaiset joulukirkkoon.

Kavin itsekin ensimmaisten viikkojeni aikana perheeni johdatuksella tutustumassa paikallisiin kirkollismenoihin ja yllatyin kylla positiivisesti. Meiniki oli aivan erilainen kuin Suomessa. Ei harmaita surusointuja ja tunnetta syyllistavasta jumalanpelosta vaan jotain aivan muuta. Tuttujen tapaamista, iloisia lauluja ja raikkaita savelia. Takalaiseen kirkkoon tullaan laulamaan, pitamaan hauskaa eika kuuntelemaan tylsia saarnoja.







Laitoin oheen pari kuvaa, jotka olen napsinut kotitalon pihalta ja Loarquen kaduilta ,jotta saatte jonkinlaista kuvaa nykyisesta asuinsijastani. Mukana myos muutamia kuvia tervetuliasjuhlista, jotka ottoperheeni jarjesti minulle.

Tallaista tarinaa talla kertaa...